Lähen taas ens viikoks Tampereelle kouluun. Se on jännä juttu ku oli puhetta noista "koulukavereista". Ite en missään vaiheessa ole lähtenyt sinne sellasella asenteella, et haluaisin ystävystyä jonkun kanssa. Mut tajusin viime kerralla, että jotkut saattaa oikeesti tehdä siellä hyviä ystäviä! Siis tottakai kun oon sosiaalinen ja tuun kaikkien kanssa toimeen, niin tietysti niistä tulee kavereita! Mut se että jakaisinko niiden kanssa jotain mulle tärkeitä asioita? En... Kaikki mitä oon jo siellä puhunut on sellasta yleisesti tiedossa olevaa asiaa, eli jos kysytään niin vastaan kyllä. Mut se on jännä ajatella, että toiset saattaa senkin takia tykätä olla siellä koulussa kun siellä on niitä kavereita. Ja se on todella mielenkiintoinen ajatus ja en tosiaan sitä itse heti tajunnut! Ja saattaa olla, että sen takia oon taas sanonut/tehnyt jotain väärää jossain vaiheessa. Pitäis vaan useemmin tajuta ajatella välillä vähän eritavallakin kuin sillä omalla ajattelutavalla.
No mutta onko mulla ne ystävät sitten täällä kotona? Ei oikeestaan. Kyllä mulla ehkä kaks ystävää on. Tai yks. Mut sekin on jännä ajatella, että tää ykskään ihminen ei välttämättä pidä mua sen ystävänä. Koska se näkee paljon enemmän muita ihmisiä, se ystäviä koulusta ja niitä kenen kanssa se jakaa sitä arkielämää. Ja seurustelevana ihmisenä tietysti se oma boifrendi on kuitenkin se kaikkein tärkein. No haittaako mua sitten se, että se ei pidä mua ystävänä? Ei. Siis jos me oltais useemmin yhdessä, mä uskon, että se pitäis mua ystävänä. Että mussa ihmisenä ei varmaankaan ole mitään sellasta vikaa. Mut mun elämäntyyli ja elämän katsomus on sellanen, että mä nään asiat joskus ainakin vähän erilailla. Mä en kaipaa ystäviä. Onhan se nyt ihan paskapuhetta jos sanoo ettei tarvitse ketään, enkä niin väitäkkään, mutta en mä kaipaa kauheesti ystäviä tai kavereita. Mulla ei oo aikaa semmoselle. Musta on mukavaa, että mulla on semmosia kavereita kuitekin paljon, kenen kanssa mä voin hengata silloin, kuin siltä tuntuu ja on jotain. Ja mä hyvin mielelläni seuraan niiden elämää! Ja mä haluan tietää mitä niille kuuluu. Mut se mun puolelta tuleva anti jää aika heikkoihin kantimiin. Mulle tärkein asia tässä elämässä on tuo urheilu kuitenkin. Eli mielelläni pidän semmosia kavereita, kenen kanssa on kiva hengata ja niiden kanssa voi jakaa semmoset asiat mitä niille on käyny ja jos ne haluaa, niin voi niistä niiden asioista jutella enemmänkin. Mut mulla ei oo antaa siihen mitään omalta puolelta. Ja sen takia koen, että mä en välttämättä osaa useinkaan auttaa jos jollakin on sellanen tilanne, että tarvii apua. Mä yritän kyllä ja saatan monia monia päiviä miettiä niitä toisten ongelmia ja etsiä ratkaisuja ja otan ne asiat kovinkin vakavasti. En kyllä niistä yleensä niille asianomaisille sano, koska sit tuntuu siltä, että ne ajattelee olevansa vaivaksi. Vaikka ei ole! Itsehän mä niitä asioita vatvon :)
Jos mulla on joku asia huonosti niin se liittyy yleensä tohon urheiluun. Nyt loukkaantumisten kanssa on ollut aika tuskasta, mut en koe, että olisi ketään sellasta kuka jaksais kuunnella sitä valitusta. Ja onhan sitä vaikea yrmmärtää, jos ei oo ite ollut sellasessa tilanteessa. Se on nimittäin todella outo fiilis, kun normaalisti on niin, että jos et pysty tekee jotain kropallas, sä harjottelet niin kauan että voit tehdä sen. Nyt tilanne on niin, että kroppa on vaan rikki, ja on fyysisesti mahdotonta tehdä jotain. Eli treenikavereillehan noi asiat sitten kitisee. Mä nään niitä kuitenkin aikas monta kertaa viikossa. Eli, kun mun arkielämä on urheilua, niin tavallaan ne arkielämän parhaat kaverit on ne treenikaverit. Ja vaikka oonkin sosiaalinen ihminen niin jo se, että tekee koko päivän töitä ihmisten kanssa ja sitten vielä treeneissä hengaa treenikaverien ja valmentajien kanssa, niin se riittää. Iltasin haluu vaan venytellä rauhassa ja olla hiljaa ja mennä nukkumaan.
Tuloksena siis se, että en mä kaipaa mitään läheistä ystäväsuhdetta. Jos sellanen on vaarassa kehittyä, mä peräännyn. Jos hengaan jonkun kanssa monta päivää putkeen, niin saatan laittaa moneks viikoks pystyyn radiohiljaisuuden. Eli en ite ainakaan tee aloitteita, jos toinen ottaa yhteyttä niin sitten tietysti, en mä ketään torju. Mulla vaan ei ole tarvetta eikä halua mihinkään syvälliseen suhteeseen. Enkä usko että tuun ikinä elämässäni omaamaan sellasta ystävä tai seurustelusuhdetta, että viittisin jakaa kaikki asiat ja jauhaa jotain syvällisiä juttuja. Mietin asiat omassa päässäni ja se on sit siinä. Tai, useimmiten en mieti, paahdan vaan eteenpäin. Niin, enhän mä sitä vielä tiedä, että jos tästä asiasta tuliskin joskus joku ongelma, mutta sen näkee sitten. Tai kai tällänen sitoutumiskammo sekä avautumiskammo on jo noita ongelmia aiheuttanut, mutta tähän mennessä ja tästä eteenpäin tuun kuittamaan vaan sen sillä että tällänen mä oon. Ennen jaksoin pikkuveljen kanssa jauhaa jotain jotain juttuja enemmän, mut mä oon vähän tahallanikin irtautunut siitä. Rupes varmaan menee ja olee välit senkin kanssa vähän liian syvälliset niin tuntu et molemmat lähti pakoon. Oon mä sitä miettinyt, että se voi olla tulevaisuudessa vähän surku, jos me ei enää jaeta asioita ja soitellaan tyyliin pari kertaa vuodessa, mutta jos niin on niin sitten vaan on. Nyt tää elämä on tällästä ja tietysti sellasia tilanteita (esim. perhekriisity/ongelmat) tulee varmasti jolloin ois kiva, että mä saisin tukea veljestä ja se siskosta, mutta eihän sitä tiedä, voihan se olla et sillon sitten lähennytään. Epäilen kyllä vähän koska tähän mennessä niin ei oo käynyt. Mutta se vaan on sitten niin ja joskus toiste ehkä toisella tavalla. Tietysti yleisesti ottaen se perhe on tärkeä, mutta itse koen että oon niin paljon vieraantunut myös omista vanhemmista että en usko, että mitään sen syvällisempää tulee niiden kanssa olemaan. Kyllä mä pyrin niitä näkemään parin viikon välein vähintään ja kyllä mä tiedän että ne mua auttais jos mulle tulis joku hätä. Mut tuli just mieleen että en oo varmaan edes koskenut mun äitiin tai isään koko vuotena :) Myös mun mummi on mulle tärkeä mutta se asuu niin kovin kaukana. Olisi tosi kiva nähdä sitä useammin! Iskä juuri lainasi mulle satasen, koska mulla ei yksinkertaisesti nyt ollut rahaa maksaa tota mun jalan hoitoa. Tietysti mä en missään nimessä halua siltä lainata ja se nolottaa mua himputisti! Mutta maksan sen heti takaisin kun pystyn! Mutta sellasissa "henkimaailman" asioissa en varmaankaan tule pyytämään apua sen kummemmin mun vanhemmilta saatika sitten keneltäkään ystäviltä. Ei sillä että muka tarviisin, mutta eihän sitä vielä tiedä :)
Plääh, ihme juttuja mäkin mietin :) Ja se loppu NYYTT!!!! Nyt menen unosille!
Pari kuvaa vielä piristykseks ettei nyt mee ihan syvälliseks höpinäks jota kukaa ei jaksa lukea :)
L-pressi kajaanin kisoista. Toi puku muutes kiristää meikää noista käsiaukoista :) Ärsyttävää. onneks ei oo oma puku, vaihdettiin vaan treenikaverin kaa niin tadaa, molemmilla "uudet" puvut :) Mun kaks entistä on siis ollu pitkähihaisia ja tästä lähtien aina vaan pitkähihaisia suosin kun muuten kirraa :) Oikea nilkka muuten teipattuna niin siks ei ojennu niin paljoa!!!
Samaisista kisoista, vammailua :)
Hauskaa viikkoa vaan kaikille!!!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti